Otsikko on henkisellä tasolla, ei tarvitse soittaa sosiaalitoimistoon, en elä ojanpohjalla.
Päätin kirjoittaa postauksen. Päätin selitellä menneitä tapahtumia ja purkaa omia ajatuksia. Blogi on siinä hyvä apu. Kun tarvitsee purkaa kaikki menneet jutut, ne voi vaan kirjoittaa puhtaaksi ja julkaista muiden luettavaksi ja parhaassa tapaauksessa muut lukevat sen ihan innoissaan. Hassua. Mutta varoitus: nyt sitä tekstiä sitten tulee!
Manantai 1.1. Tästä se kaikki alkoi, ei mennyt ihan niin kuin piti.
Kallella on ollut jouluna lomaa ja sitä on liikutettu ilmeisesti hyvin hyvin kevyesti, tai sitten se on ollut täyslomalla. Virtaa löytyy reippaasti ja heti tunnin alussa jo mietin että mitähän tästä tulee. Saan sen kuitenkin ravissa työskentelemään ihan hyvässä mallissa, ja unohdan sen pienen jännityksen, kun hevonenkin rentoutuu sulkuväistöjen myötä. Laukka tuntuu aluksi hyvältä. Kalle pysyy ihan kivassa moodissa hetken, mutta äkkiä se saa toisessa päädyssä jonkun virtapiikin ja lähtee hiukan kovempaa, enkä ehdi ottaa kiinni. Yksi iso loikka selkä köyryssä eteenpäin, ratsastaja jää liikkeen taakse, valtava pukki ja takajalat kohti kattoa, ratsastajalla ei ole mitään muita mahdollisuuksia kuin tutkia normaalia tarkemmin maneesinpohjan koostumusta.
Ilmat pihalla. "Ei sattunut, hitto mikä pukki!" Takaisin selkään ja käyntiä eteenpäin. Oikeasti selkään ja niskaan sattuu. Hevonen heittelee hiukan päätään ja vaikuttaa tyytymättömältä. Muut ottaa uudestaan laukkaa, jään ympyrälle ravaamaan ja pistän hevosen töihin. En uskalla laukata, se tekee sen kuitenkin uudestaan. Henki pihisee kurkussa, kyynelet nousevat melkein silmiin. Pelottaa, en uskalla. Pitkän keskustelun jälkeen oman itseni kanssa nostan laukan ja laukkaan puoli ympyrää niin jännittynyttä pikkulaukkaa kuin pystyn, kunnes pudotan hevosen raviin.
Loppuravit otan jännittyneissä tunnelmissa ja tunnin jälkeen hoen samoja sanoja itselleni. Ei ole sen vika että se on nuori ja sillä on energiaa loman jälkeen. On pakkaspäivä ja se on klipattu. Talvi tekee hevosista reaktiivisempia. Ei se ole ilkeä, se on kiltti nuori hevonen, jolla sattuu olemaan virtaa.
Tiistai 2.1. Menen Riolla. Tunti sujuu ihan hyvin ja Rio on mukavan energinen. Se on vaikea, mutta en menetä hermojani. Kuulen, että Kalle on ollut käytöskoulussa ja tenhyt samanlaisia pukkeja. Laukkaaminen sattuu selkään, koska Rion laukka on sen verran töksähtävää. Yritän purra hammasta ja hoitaa tunnin loppuun kunnialla ja olen tyytyväinen Rioon.
Maanantai 8.1. Ratsuna on ensimmäistä kertaa Ruben, valtavan kokoinen hevonen, jossa on samaa näköä kuin Kallessa. Alkuraveissa selkään, kylkiin ja niskaan sattuu niin paljon, etten melkein saa henkeä. Paikat ovat edelleen jumissa tippumisesta ja Ruben on niin samanlainen kuin Kalle, että juuri ne paikat joutuvat töihin. En pysty rentoutumaan. Opettaja ihmettelee, kun hevonen on niin oudon jännittynyt, vaikka yleensä on rennon letkeä kuin mikä.
Keventäminen sattuu, harjoitusravi sattuu, laukkaaminen sattuu. Jos työnnän rintakehää ylöspäin ja yritän parantaa istuntaani, tuntuu kuin kyljet halkeaisivat ja en saisi henkeä. Niskan lihakset tuntuvat olevan kuin lihamyllyssä. Hevonen on kuitenkin mielettömän hieno, se tekee kaikkensa ja tunnen olevani GP-tason kouluratsastaja, kun laukkaamme pituushalkaisijalla täydellisessä peräänannossa, täydellisesti avuilla. Kun huomaan, että hevonen ei tee mitään mitä en pyydä, uskallan pikkuhiljaa rentoutua. Lihaksetkin tuntuvat rentoutuvan ja kipu häipyy. Lopputunnista vain kyljissä on enää epämukava tunne, jos suoristan selkää liikaa. Tunnin jälkeen autossa istuminen on täyttä tuskaa, mutta lämmin suihku helpottaa hiukan.
Tiistai 9.1. ja maanantai 15.1. Saan kokeilla Prinsessa Azuraa esteillä, ja koulutunnille saan Emyr-pojan. Tässä vaiheessa olen jo melko varma, että opettajat yrittävät vältellä Kallea meidän tunnilla. Hyppäämme Azuran kanssa muutamaa estettä ja pian yksi okseri nouseekin kahdeksaankymmeneen senttiin. Sen saa hypätä jos haluaa. Jännittää liikaa ja sanon ettei minun tarvitse hypätä enää, olen tyytyväinen viimeisimpään hyppyyn. Opettaja sanoo että olen hypännyt korkeampiakin ja että tuo ei ole Azuralle vielä mitään. Hyppään ison okserin ja hyppy onnistuu täydellisesti. Tunnista jää hyvä mieli. Emyr on mukava ratsastaa ja koulutunnissakaan ei ole mitään valitettavaa, mutta tässä vaiheessa alan jo hiukan ikävöimään pikku Kalkkunaa ja sen törppöilyä.
Tiistai 16.1. Saamme valita itse hevoset muutaman hevosen joukosta, joten kirjoitan itselleni Kallen. Olen onnesta soikea, enkä osaa yhtään arvata mikä tunnilla odottaa. Satulaan istuessa en saa sellaista kotoisaa tunnetta kuin odotin ja halusin. Sen sijaan minua jännittää ja hiukan pelottaa. Kalle on energinen ja superjännittynyt. Ratsastaminen ei ota onnistuakseen, kun ratsastaja jännittää ja hevonen jännittää. Harjoitusravi on täyttä tuskaa, koska en pysty istumaan jännittyneen hevosen selässä sitten mitenkään.
Kun tulee laukkatyöskentelyn aika, hengitys alkaa taas vinkua kurkussa. Pelottaa. Ihan oikeasti, rehellisesti pelottaa, toisin kuin koskaan ennen. Ajatuskin laukkaamisesta tuntuu niin pelottavalta, että kyynelet eivät ole taaskaan kaukana, kunnes opettaja kysyy että "Miksi sä sitten otit sen jos et uskalla laukata?". Niin. Otin sen siksi että pääsisin tästä pelosta eroon. Nostan laukan ja yritän hillitä sitä. "Napa eteen, lapaluut yhteen ja enemmän laukkaa" hokee opettaja. Jos hevosella on energiaa, se pitää purkaa pois. Laukkaan ympyrällä sillä aikaa kun muut tekevät loivaa kiemuraa ja yritän pysyä pois etukenosta. Lopputunnista minulla on voittajafiilis, mutta samalla olen hieman pettynyt itseeni. Hevonen saa runsaat taputukset.
Maanantai 22.1. Listassa lukee Kalle ja gramaanit. Olo helpottuu heti. Tunnilla minulla on vaikeuksia gramaanien kanssa, koska en osaa pitää kahta ohjaa kädessä. Mutta Kalle työskentelee ihan mainiosti ja vaikka sillä on virtaa, se saa käytettyä sen hyvin. Pohkeenväistö ympyrällä ei onnistu ja hevonen on aivan järkyttävän jäykkä, mutta muuten kaikki onnistuu hyvin. Laukaaminenkaan ei tunnu pelottavalta, hassua miten paljon yhden pienet apuohjat voivat tehdä lisää itseluottamusta. Tunti on rankka, mutta hyvin palkitseva ja olen todella tyytyväinen.
Tiistai 23.1. Voisin ottaa Kallen, mutta saan tilaisuuden kokeilla Monica-ponia, enkä voi vastustaa. Monica saa heti karsinassa lempinimen Myrtsi-Monica, koska selvästi inhoaa minua koko sydämestään. Poni on kutenkin hyvin hellyyttävä painaessaan korvat luimuun ja hieman ihastun siihen. Ratsastaessa Monica on aivan ihana. Se on reipas ja taitava, eikä sen askellajit ole ollenkaan liian pienet. Menemme tunnilla kahta kavalettia ympyrällä, sekä lisäyksiä ravissa ja laukassa. Poni esittää parhaat puolensa ja tajuan, että minun on pakko päästä hyppäämään tällä ponilla. Minun on pakko saada tietää kuinka hyvä se oikein on.
Maanantai 29.1. Listassa on jälleen Kalle ja gramaanit. Tällä kertaa kaksien ohjien pito onnistuu hitusen paremmin, mutta on edelleen vaikeaa. Hevonen on selvästi väsynyt ja se oikoo kaikki kulmat ihan törkeästi. En saa siihen tunnin aikana kunnon kontaktia kuin ihan lopussa, mutta saan sen kuitenkin kulkemaan ihan nätisti. Oikominen ja törkeä sisäpohkeen päälle juokseminen jatkuu läpi tunnin, mutta olen ihan tyytyväinen. Hevonen on hyvä, kunhan sen saa töihin.
Sellaisia tunteja tässä kuussa.
Ja näiden takia tunnen eläväni melkoisella ojanpohjalla. Tuntuu kuin tällä ei olisi minkäänlaista tarkoitusta. En oikein tiedä. Hassu tunne. Jotenkin tuntuu tyhjältä, etten saisi enää iloa ratsastuksesta. Ja joka tunnilla pelottaa, että putoan, tai että hevonen saa jonkun sätkyn. Kaikilla muilla tunneilla, paitsi Monica-ponin kanssa. Ponin kanssa oli jotenkin niin paljon turvallisempi olo. Se on pieni ja helppo, ja tuntuu että saan siihen niin paljon paremman kontaktin, kuin isoon hevoseen. Pelkäänkö nyt hevosilla ratsastamista? En tiedä.
Kallella on ollut jouluna lomaa ja sitä on liikutettu ilmeisesti hyvin hyvin kevyesti, tai sitten se on ollut täyslomalla. Virtaa löytyy reippaasti ja heti tunnin alussa jo mietin että mitähän tästä tulee. Saan sen kuitenkin ravissa työskentelemään ihan hyvässä mallissa, ja unohdan sen pienen jännityksen, kun hevonenkin rentoutuu sulkuväistöjen myötä. Laukka tuntuu aluksi hyvältä. Kalle pysyy ihan kivassa moodissa hetken, mutta äkkiä se saa toisessa päädyssä jonkun virtapiikin ja lähtee hiukan kovempaa, enkä ehdi ottaa kiinni. Yksi iso loikka selkä köyryssä eteenpäin, ratsastaja jää liikkeen taakse, valtava pukki ja takajalat kohti kattoa, ratsastajalla ei ole mitään muita mahdollisuuksia kuin tutkia normaalia tarkemmin maneesinpohjan koostumusta.
Ilmat pihalla. "Ei sattunut, hitto mikä pukki!" Takaisin selkään ja käyntiä eteenpäin. Oikeasti selkään ja niskaan sattuu. Hevonen heittelee hiukan päätään ja vaikuttaa tyytymättömältä. Muut ottaa uudestaan laukkaa, jään ympyrälle ravaamaan ja pistän hevosen töihin. En uskalla laukata, se tekee sen kuitenkin uudestaan. Henki pihisee kurkussa, kyynelet nousevat melkein silmiin. Pelottaa, en uskalla. Pitkän keskustelun jälkeen oman itseni kanssa nostan laukan ja laukkaan puoli ympyrää niin jännittynyttä pikkulaukkaa kuin pystyn, kunnes pudotan hevosen raviin.
Loppuravit otan jännittyneissä tunnelmissa ja tunnin jälkeen hoen samoja sanoja itselleni. Ei ole sen vika että se on nuori ja sillä on energiaa loman jälkeen. On pakkaspäivä ja se on klipattu. Talvi tekee hevosista reaktiivisempia. Ei se ole ilkeä, se on kiltti nuori hevonen, jolla sattuu olemaan virtaa.
Tiistai 2.1. Menen Riolla. Tunti sujuu ihan hyvin ja Rio on mukavan energinen. Se on vaikea, mutta en menetä hermojani. Kuulen, että Kalle on ollut käytöskoulussa ja tenhyt samanlaisia pukkeja. Laukkaaminen sattuu selkään, koska Rion laukka on sen verran töksähtävää. Yritän purra hammasta ja hoitaa tunnin loppuun kunnialla ja olen tyytyväinen Rioon.
Maanantai 8.1. Ratsuna on ensimmäistä kertaa Ruben, valtavan kokoinen hevonen, jossa on samaa näköä kuin Kallessa. Alkuraveissa selkään, kylkiin ja niskaan sattuu niin paljon, etten melkein saa henkeä. Paikat ovat edelleen jumissa tippumisesta ja Ruben on niin samanlainen kuin Kalle, että juuri ne paikat joutuvat töihin. En pysty rentoutumaan. Opettaja ihmettelee, kun hevonen on niin oudon jännittynyt, vaikka yleensä on rennon letkeä kuin mikä.
Keventäminen sattuu, harjoitusravi sattuu, laukkaaminen sattuu. Jos työnnän rintakehää ylöspäin ja yritän parantaa istuntaani, tuntuu kuin kyljet halkeaisivat ja en saisi henkeä. Niskan lihakset tuntuvat olevan kuin lihamyllyssä. Hevonen on kuitenkin mielettömän hieno, se tekee kaikkensa ja tunnen olevani GP-tason kouluratsastaja, kun laukkaamme pituushalkaisijalla täydellisessä peräänannossa, täydellisesti avuilla. Kun huomaan, että hevonen ei tee mitään mitä en pyydä, uskallan pikkuhiljaa rentoutua. Lihaksetkin tuntuvat rentoutuvan ja kipu häipyy. Lopputunnista vain kyljissä on enää epämukava tunne, jos suoristan selkää liikaa. Tunnin jälkeen autossa istuminen on täyttä tuskaa, mutta lämmin suihku helpottaa hiukan.
Tiistai 9.1. ja maanantai 15.1. Saan kokeilla Prinsessa Azuraa esteillä, ja koulutunnille saan Emyr-pojan. Tässä vaiheessa olen jo melko varma, että opettajat yrittävät vältellä Kallea meidän tunnilla. Hyppäämme Azuran kanssa muutamaa estettä ja pian yksi okseri nouseekin kahdeksaankymmeneen senttiin. Sen saa hypätä jos haluaa. Jännittää liikaa ja sanon ettei minun tarvitse hypätä enää, olen tyytyväinen viimeisimpään hyppyyn. Opettaja sanoo että olen hypännyt korkeampiakin ja että tuo ei ole Azuralle vielä mitään. Hyppään ison okserin ja hyppy onnistuu täydellisesti. Tunnista jää hyvä mieli. Emyr on mukava ratsastaa ja koulutunnissakaan ei ole mitään valitettavaa, mutta tässä vaiheessa alan jo hiukan ikävöimään pikku Kalkkunaa ja sen törppöilyä.
Tiistai 16.1. Saamme valita itse hevoset muutaman hevosen joukosta, joten kirjoitan itselleni Kallen. Olen onnesta soikea, enkä osaa yhtään arvata mikä tunnilla odottaa. Satulaan istuessa en saa sellaista kotoisaa tunnetta kuin odotin ja halusin. Sen sijaan minua jännittää ja hiukan pelottaa. Kalle on energinen ja superjännittynyt. Ratsastaminen ei ota onnistuakseen, kun ratsastaja jännittää ja hevonen jännittää. Harjoitusravi on täyttä tuskaa, koska en pysty istumaan jännittyneen hevosen selässä sitten mitenkään.
Kun tulee laukkatyöskentelyn aika, hengitys alkaa taas vinkua kurkussa. Pelottaa. Ihan oikeasti, rehellisesti pelottaa, toisin kuin koskaan ennen. Ajatuskin laukkaamisesta tuntuu niin pelottavalta, että kyynelet eivät ole taaskaan kaukana, kunnes opettaja kysyy että "Miksi sä sitten otit sen jos et uskalla laukata?". Niin. Otin sen siksi että pääsisin tästä pelosta eroon. Nostan laukan ja yritän hillitä sitä. "Napa eteen, lapaluut yhteen ja enemmän laukkaa" hokee opettaja. Jos hevosella on energiaa, se pitää purkaa pois. Laukkaan ympyrällä sillä aikaa kun muut tekevät loivaa kiemuraa ja yritän pysyä pois etukenosta. Lopputunnista minulla on voittajafiilis, mutta samalla olen hieman pettynyt itseeni. Hevonen saa runsaat taputukset.
Maanantai 22.1. Listassa lukee Kalle ja gramaanit. Olo helpottuu heti. Tunnilla minulla on vaikeuksia gramaanien kanssa, koska en osaa pitää kahta ohjaa kädessä. Mutta Kalle työskentelee ihan mainiosti ja vaikka sillä on virtaa, se saa käytettyä sen hyvin. Pohkeenväistö ympyrällä ei onnistu ja hevonen on aivan järkyttävän jäykkä, mutta muuten kaikki onnistuu hyvin. Laukaaminenkaan ei tunnu pelottavalta, hassua miten paljon yhden pienet apuohjat voivat tehdä lisää itseluottamusta. Tunti on rankka, mutta hyvin palkitseva ja olen todella tyytyväinen.
Tiistai 23.1. Voisin ottaa Kallen, mutta saan tilaisuuden kokeilla Monica-ponia, enkä voi vastustaa. Monica saa heti karsinassa lempinimen Myrtsi-Monica, koska selvästi inhoaa minua koko sydämestään. Poni on kutenkin hyvin hellyyttävä painaessaan korvat luimuun ja hieman ihastun siihen. Ratsastaessa Monica on aivan ihana. Se on reipas ja taitava, eikä sen askellajit ole ollenkaan liian pienet. Menemme tunnilla kahta kavalettia ympyrällä, sekä lisäyksiä ravissa ja laukassa. Poni esittää parhaat puolensa ja tajuan, että minun on pakko päästä hyppäämään tällä ponilla. Minun on pakko saada tietää kuinka hyvä se oikein on.
Maanantai 29.1. Listassa on jälleen Kalle ja gramaanit. Tällä kertaa kaksien ohjien pito onnistuu hitusen paremmin, mutta on edelleen vaikeaa. Hevonen on selvästi väsynyt ja se oikoo kaikki kulmat ihan törkeästi. En saa siihen tunnin aikana kunnon kontaktia kuin ihan lopussa, mutta saan sen kuitenkin kulkemaan ihan nätisti. Oikominen ja törkeä sisäpohkeen päälle juokseminen jatkuu läpi tunnin, mutta olen ihan tyytyväinen. Hevonen on hyvä, kunhan sen saa töihin.
Sellaisia tunteja tässä kuussa.
Ja näiden takia tunnen eläväni melkoisella ojanpohjalla. Tuntuu kuin tällä ei olisi minkäänlaista tarkoitusta. En oikein tiedä. Hassu tunne. Jotenkin tuntuu tyhjältä, etten saisi enää iloa ratsastuksesta. Ja joka tunnilla pelottaa, että putoan, tai että hevonen saa jonkun sätkyn. Kaikilla muilla tunneilla, paitsi Monica-ponin kanssa. Ponin kanssa oli jotenkin niin paljon turvallisempi olo. Se on pieni ja helppo, ja tuntuu että saan siihen niin paljon paremman kontaktin, kuin isoon hevoseen. Pelkäänkö nyt hevosilla ratsastamista? En tiedä.
xoxo
